Kehitysjärjestöt voisivat puolustaa olemassaoloaan voimakkaammin

Kehitysyhteistyötä tekevät järjestöt kantavat monenlaisia paineita. Omistaan huolehtimisen ohessakin ne kokevat yleensä velvollisuudekseen puolustaa koko kehitysyhteistyön rahoitusta. Erityisesti silloin kun leikataan rajusti, tulee puolustajille myös kova into tarttua mihin tahansa, mikä tuntuu todistavan kehitysyhteistyön hyödyllisyydestä.

Tämä voi kuitenkin olla lyhytnäköistä. Liian innokas puhe kehitysyhteistyön tuloksellisuudesta sivuuttaa turhan herkästi ydinkysymyksen: minkälaisen yhteiskuntamallin edistämisessä pyritään olemaan tuloksellisia?

* * *

Aiemmin tänä vuonna julkaistiin ekonomisti Ritva Reinikan kirjoittama virallinen selvitys Suomen kehitysyhteistyön vaikuttavuudesta. Selvitystä selvästi odotettiin juuri tarjoamaan kättä pidempää argumentointiin siitä, että “apu toimii”. Raportin johtopäätöstä hyvästä vaikuttavuudesta tervehdittiinkin ilolla.

Kuitenkin lähes kaikki “vaikuttavuus”, mistä Reinikka tekstissään puhuu, on vaikutusta bruttokansantuotteeseen. Jo tämän päivän akateemista keskustelua vasten ajattelu tuntuu hirvittävän kapealta.

Mikä vieläkin olennaisempaa, raportti ilmentää myös syvää demokratian halveksuntaa. Kehitysyhteistyön vaikuttavuus näkyy kuulemma sen kyvyssä päästä “lyhyellä tähtäimellä kivuliaiden [..] talousreformien poliittisten esteiden yli”. Toisin sanoen “vaikuttavuus” merkitsee kykyä pakottaa toisille politiikkaa, jota he eivät halua ja joka on heille vahingollista.

Osalla toimijoista on aina halua lähteä nojaamaan tällaisiin dokumentteihin sen todistamiseksi, että “apu toimii”. Paljon parempi idea on kuitenkin aloittaa kysymällä, minkä haluamme itse asiassa toimivan.

* * *

Vaikuttavuuspuheessa tuntuu olevan paljonkin virtauksia, joissa vaikuttavuus määritellään juuri Maailmanpankin ekonomistin tyylillä: merkitystä on lähinnä talouskasvulla, ja toiminnan hyveitä ovat ylhäältä johtaminen ja virtaviivaisuus. Huomaan yllättävän usein esimerkiksi kansalaisyhteiskunnan moniäänisyyttä kutsuttavan “toiminnan pirstaleisuudeksi”.

Järjestöillä on tässä kuviossa vain hävittävää. Tällä vaikuttavuuden määritelmällä niiden työ ei ole eikä voi olla erityisen vaikuttavaa.

Sama ilmiö näkyi myös viimeisimmässä OECD:n kehitysyhteistyökomitean DACin vertaisarvioinnissa Suomen kehitysyhteistyöstä: järjestöjen toiminta sai heikohkon arvion ilmeisesti ihan siksi, että käytetty kriteeristö huomioi huonosti sellaisia asioita, jotka ovat nimenomaan järjestöjen vahvuuksia.

* * *

Järjestöillä tuntuu olevan myös vaikeuksia korostaa oman toimintansa hyviä piirteitä silloin kun siihen olisi nimenomainen mahdollisuus.

Viime aikoina on puhuttu runsaanlaisesti esimerkiksi kehitysviestinnän merkityksestä. Leikkausten takia puhe on tietysti kaksinaamaista, mutta taustalla vaikuttaisi olevan aito huoli toiminnan legitimiteetistä. Diagnoosi kuuluu, että ihmiset eivät saa kunnolla tietoa kehitysyhteistyön onnistumisista ja “rahojen menemisestä perille”.

Mutta miksi järjestöjen tulisi kannustaa viestintää yleisesti, kun niiden toiminta itsessään täyttää tätä legitimoinnin funktiota?

Viestintähän tarkoittaa toimintaa, jossa ammattimainen viestin välittäjä lähettää viestinsä jonkinlaiselle yleisölle. Mutta ammattimaisen viestinnän ainoa vastakohta ei ole salailu tai pimittäminen, vaan myös osallistuminen. Parhaiten järjestelmän oikeutusta ja tunnettuutta edistävät ruohonjuuritason vapaaehtoiset.

Ystävyysseuran toiminnassa häärivä tuttava on usein tärkeämpi legitimaation tuottaja kuin väistämättä etäinen ammattiviestijä. Tuttavalta oppii kehitysmaiden arjesta ja avun käytännöistä. On aivan keskeistä, minkä verran tällaisia ihmisiä puuhailee ympäri maata.

Tässäkin on outoa, jos järjestöt eivät puolusta sitä, mitä tekevät parhaiten. Se ei vaadi muuta kuin sanoa, että ammattilaisuuden ohella osallistumisella on paljonkin väliä.

* * *

Järjestöjen toimintaa tullaan varmasti lähiaikoina arvioimaan ja evaluoimaan paljon. Tähän voi suhtautua kahdella tavalla. Joko aistitaan vallitsevat muodit ja vaikuttavuuden ideat ja yritetään sopeutua niihin. Toinen vaihtoehto on pyrkiä selittämään, että järjestöjen vahvuuksia on arvioitava niiden omilla kriteereillä.

Järjestöillä on myös oikeus puolustaa nimenomaan järjestötoiminnan ideaa ja muotoa, sen sijaan että uhrautuisivat kannattelemaan mitä tahansa kehitysyhteistyötä puolustavaa argumenttia. Nimittäin jos viime aikojen käänteet ovat jotain opettaneet niin sen, että varsinainen poliittinen vääntö käydään kehitysyhteistyön kategorian sisällä.

Julkaistu Kepa.fi -sivuston kolumnina 7.10.2015

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s