Säröjä näennäisessä konsensuksessa

Hallitus leikkaa kehitysyhteistyöstä. Tämänhän me tiedämme. Tiedämme myös, että puheet pakkotilanteesta tai julkistalouden vaatimuksista ovat roskaa: annetaanhan yritysten kehitysmaatoimintoihin paljon enemmän rahaa kuin ne ovat edes älynneet pyytää.

Panostus ”yksityisen sektorin instrumentteihin” ei toki tule yllätyksenä. Kehityspolitiikan piirissä yritysten roolista on puhuttu taukoamatta ainakin puoli vuosikymmentä (”työpaikat ovat yrityksissä”, ”kehitysmaat tarvitsevat investointeja”). Henkinen maaperä nyt koetulle kaappaukselle on valmisteltu huolella.

Monet kehitysyhteistyökentän toimijat ovat raivostuneet tästä poliittisesta käänteestä – ja hyvästä syystä. Päätös panostaa firmoihin järjestöjen sijaan on poliittinen valinta, ja tyhmä sellainen. Kehy-toimija toisensa jälkeen on todennut, että kyse ei ole säästöistä, vaan arvovalinnasta.

Niin toki onkin. Mutta ainahan yhteiskunnallisen kehityksen painopisteiden valinnat ovat olleet arvovalintoja.

*****

Kehitysviestinnän valtavirrasta voisi helposti päätellä, että on olemassa asia nimeltä ”kehitys”, jota vaan tavoitellaan vaihtelevilla ja vaihtelevasti tehokkailla keinoilla. Tämä on harhaa: yhtä ”kehitystä” ei ole. Kehitys voi tarkoittaa yhtä hyvin vasenta kuin oikeaa. Eri ”kehitykset” hyödyttävät eri ihmisiä ja edustavat erilaisia yhteiskunnallisia ihanteita, turvaavat toisten elämää ja tekevät toiset haavoittuvaisemmiksi.

Esimerkiksi ”kehitysyhteistyön vaikuttavuus” tuntuu äkkiseltään neutraalilta hyvältä, mutta mitä pitäisi ajatella vaikkapa virallisesta vaikuttavuusarviosta, jonka mukaan “apu on ollut usein hyödyllistä lyhyellä tähtäimellä kivuliaiden, mutta ajan myötä suurempia hyötyjä tuottavien talousreformien poliittisten esteiden yli pääsemisessä”. Menestyksekästä kamppailua demokratiaa vastaan siis.

On vaarallista, jos emme avaa ”kehityksen” sisäisiä jakolinjoja. Näennäisen epäpoliittisessa kehityskäsityksessä kun on aina ollut pimeä puolensa: teknokraattinen vallankäyttö ja valmius jyrätä paikallisia ihmisiä investointien tieltä.

*****

Olennaisin yhteiskunnalliseen kehitykseen liittyvä kysymys on sen suunta. Ohjataanko prosessia ylhäältä päin hallinnollisia valintoja ja investointipäätöksiä tekemällä? Vai onko pyrkimyksenä väistämättä ruohonjuuritasolta lähtevä demokraattisen vaikutusvallan vahvistaminen?

Usein näiden mallien törmäykset tuottavat katkeria konflikteja, joissa ”kehityksen” on valittava puolensa. Luonnonvaravetoiset suurinvestoinnit nostavat kehitysmaita bkt-mittarilla menestykseen, ja samalla pyyhkivät kokonaisia paikalliskulttuureja tieltään – kärsivien paikallisten ihmisten hyvin tietäessä, miten parantaisivat elämäänsä omilla ehdoillaan, ainakin hieman tuettuna.

Kysymys kehitysmallista on päivä päivältä keskeisempi. Kehitysmaihin valuu rahaa, mutta ympäristökatastrofi jyllää, eriarvoisuus on entistä polttavampi kysymys, eikä paikallisen yksityissektorin suurin ongelma ei ole pitkään aikaan ollut pääoman riittävyys vaan sosiaalisen vastuun puute.

Tällaisessa tilanteessa kehitysapujärjestelmien olisi entistä tärkeämpää edistää demokraattisia prosesseja, ja laajemmin aitoa ja ruohonjuuritasoa vahvistavaa demokratiakehitystä. Vastaavasti suuryritysten investointeihin panostava kehitys ei ole ainoastaan huonolaatuista kehityspolitiikkaa, vaan potentiaalisesti vaarallista.

*****

”Kehitys” on yleensä kiedottu diskursiiviseen hampaattomuuteen. Kaikenlaiset kiistanalaiset ja hierarkioita ylläpitävät ideat ujutetaan sisään ”kehityksen” näennäisen epäpoliittisen hyvyyden varjolla.

Nyt näennäinen ristiriidattomuus on hetkellisesti rikki, koska hallitus hoiti leikkauspolitiikkansa niin amatöörimäisesti, ettei poliittisuuden piilottaminen onnistu tavalliseen tapaan. Leikkaukset olivat niin äkillisiä, röyhkeitä ja piittaamattomia, että ne toivat intressiristiriidat pintaan.

On mahdollista, että leikkauspolitiikka saa järjestökentän puolustamaan epäpoliittisen kehityksen ideaa ja esittämään hallituksen politiikan irtiottona normaalista kehityspolitiikasta. ”Kehitystä” ei kuitenkaan tarvitse pelastaa, vaan tietty idea toivottavasta yhteiskunnallisesta muutoksesta ja tietyt solidaarisuuden verkostot. Tämä edellyttää nimenomaan näennäisesti epäpoliittisen ”kehityksen” haastamista omalla idealla toivottavasta yhteiskunnallisesta muutoksesta.

Siksi on tärkeää puolustaa nimenomaan järjestötoimintaan ja paikallisaktivismiin sisältyvää politiikkakäsitystä ja ruohonjuuritason muutoksen ideaa. Tämä on jopa tärkeämpää kuin kehitysrahoitus sinänsä.

Julkaistu Siemenpuu-säätiön blogissa 20.8.2015, osana kehitysyhteistyön leikkauksia käsittelevää tekstisarjaa

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s