Pakko vastaan pakko

Yliopistolla opettaessani olen joutunut useamman kerran tilanteeseen, jossa opiskelija jättää pakollisen seminaari-istunnon väliin selittäen, että hänen oli pakko mennä töihin.

Seminaarin vetäjälle tilanne on tietysti vähän hankala. Asian ydin ei kuitenkaan ole lehtorin päätös, vaan sanan ”pakko” luonne.

Tietenkään opiskelijan ei ollut pakko mennä töihin missään sanan varsinaisessa merkityksessä. Pikemmin kyse on sanktioista ja kannustimista: hankala pomo voi hankkiutua eroon seminaarit työn edelle laittavasta opiskelijasta, ja toimeentulo ilman työtä voi olla olematon.

*****

Tulkinta sitä, mitä on ”pakko tehdä” ja missä voidaan joustaa, paljastaa yhteiskunnassa vallitsevan käsityksen asioiden tärkeysjärjestyksestä. Tämä on tietysti syvästi poliittinen kysymys – sekä arjen politiikan, lattiatason neuvottelujen että laajempien rakenteiden mielessä.

”Pakko”, aivan samoin kuin ”vapaus”, on merkityksellinen käsite vain suhteessa toisten ihmisten pakkoihin ja vapauksiin. Valta ilmenee pyrkimyksenä lisätä oman elämän joustavuutta organisoimalla rajoituksia toisille.

Valtiollisen politiikan suuri valinta on, pyritäänkö hierarkian pohjalle työnnettyjen ihmisten toimintakenttää laajentamaan vai kaventamaan entisestään.

Esimerkiksi opintososiaalisten etuuksien tavoitetaso voidaan hyvin ilmaista pakkojen hierarkian kautta, ilman viittauksia rahamääriin. Sen voisi muotoilla näin: tavoitteena on tilanne, jossa opiskelija voi aina selittää työnantajalle, ettei työvuoron tekeminen onnistu, koska samaan aikaan järjestettävä seminaari on pakollinen.

Luultavasti kirkkain arjen intuitio pakkojen järjestyksestä on lapsiperheissä. Päiväkoti-ikäinen lapsi on kuumeessa ja aamulla olisi päätettävä, kumpi vanhemmista jää kotiin. Vaikka mitään objektiivista tapaa vertailla erilaisten työtehtävien pakollisuutta ei ole, vallitsee sanaton sopimus siitä, kumman on ”pakko” mennä. Yleensä se on isä.

Nämä ovat tietysti pieniä ja arkisia esimerkkejä, joiden suuri konteksti on työntekijöiden ja työnantajien välinen kamppailu. Funktionaalisen tulonjaon ohella vallitsevia valtasuhteita voi hyvin tutkia selvittämällä, miten pakotettu työntekijä katsoo olemaan tekemään palkatonta ylityötä työpäivän päälle, hankalaan aikaan tulevan vuoron, tai työtä sairaana.

*****

Kehitysmaatutkija Thomas Linesin kirjassa Making poverty siteerataan englantilaista tukkukauppiasta, joka kiroaa kehitysmaiden työläisten oikeuksien puolustajien ajatusmaailmaa: mitä järkeä hänen olisi tilata valtava määrä leikkokukkia joiden toimitusajankohdasta ei ole tietoa? Kysymys on täysin relevantti – kauppiaan näkökulmasta. On paljon mukavampaa järjestää vähittäismyyntibisneksensä niin, että tilauksia voi tehdä joustavasti kysynnän mukaan.

Kauppiaan tahto kuitenkin tarkoittaa kehitysmaissa nälkäpalkalla työskenteleville maatyöläisille elämää, jossa on oltava valmiina äärimmäisen pitkiin työpäiviin aina kun kutsu käy, riippumatta muusta elämäntilanteesta. Kauppiaan kysymyksen vastinpari on, miten kukaan voisi ajatella että työntekijä voisi organisoida elämänsä jatkuvaan valmiustilaan työn ehdoilla.

*****

Mistä tietää, että yhteiskunnallinen hegemonia on mennyt överiksi? Siitä, että vallanpitäjä ei enää ymmärrä edustavansa konfliktin osapuolta.

Julkaistu Tiedonantajassa 19.12.2014

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s