Aktivismista ja sitoutumisesta

Yhteiskunnallinen puhe on aina vallankäyttöä, mutta erityisen vaikutusvaltaisia ovat toistuvat keskustelut. Viime aikoina olen havainnoinut toistuvaa puhetta erityisesti aktivismia koskevissa keskusteluissa.

Nopeutuvat viestintäjärjestelmät juoksuttavat eteemme yhä uusia konteksteistaan irrotettujen teemojen ympärille rakentuvia pikakampanjoita. Nettilinkki leviää hurjaa vauhtia, rahaa kerätään, ”tietoisuus” kasvaa. Kuukauden kuluttua kukaan ei muista asiasta mitään, eikä mikään muutu.

Tästä seuraa keskustelua, jonka kaava on aina sama: todetaan yhdessä, ettei kampanja tosiaankaan avaa yhteiskunnallista kontekstia tai vaikuta kuin pinnallisesti, ja sen ratkaisut ovat huomiotalouden ja hyväntekeväisyysyhteiskunnan pseudoratkaisuja. Sen jälkeen todetaan, ettei asialle kuitenkaan voi mitään, koska ”ihmisiä” ei nykyisin kiinnosta pitkäjänteinen osallistuminen.

Päivystävä sosiologi kertoo, että nykyisin väki on houkuteltava osallistumaan nopeilla ja kivoilla kampanjoilla, joista voi liueta saman tien. Järjestöihmisiä juoksutetaan koulutuksissa, joissa on kouluttaja kertomassa, että ”tempaukset” ovat nykypäivää, koska niillä saa näkyvyyttä.

*****

Asian kierous on siinä, että nämä asiantuntijat eivät ainoastaan kuvaa todellisuutta, eikä toisteltu väite ”ihmisten” motiiveista ole pelkkä tosiasiaväite. Kaikki tällaiset toistuvat keskustelut myös luovat todellisuutta.

Kun sosiologi on puhunut, järjestöt ryhtyvät kilpaa tekemään sosiologin kuvailemaa maailmaa todeksi.

Tai toisinpäin: paras tapa sabotoida vahvaa sitoutumista vaativaa poliittista toimintaa on kulkea selittämässä, että toiset eivät sitoudu. Kokemusta kollektiivisesta toimijasta on työlästä rakentaa ja helppo tuhota.

*****

Mutta mitä sitten tapahtuu, jos vaikuttaminen ohenee tällä tavoin?

Hyväntekeväisyysyhteiskunnan ongelmat tunnetaan, mutta ehkä kaikkein merkittävin asia, joka elää tai kuolee yksilötason ylittävien poliittisten subjektien myötä, on kyky kollektiiviseen oppimiseen. Kyseessä on herkkä prosessi, joka edellyttää jatkuvan ja avoimen itsekritiikin tilaa.

Itselleni havainnollisin esimerkki on kehitysmaaliike. Joskus olen päätynyt pohtimaan ääneenkin kysymystä liikkeen suurimmasta onnistumisesta. Muotoilen sen juuri näillä käsitteillä: liike on pystynyt oppimaan.

Kehitysmaaliike keskittyi kauan pelkästään hankkeisiin. Pikku hiljaa liikkeen parissa ryhdyttiin keskustelemaan hankkeiden ongelmista ja epäsymmetrisistä valtasuhteista, ympäristökriisistä ja ylipäänsä tarpeesta fokusoitua rakenteisiin. Liike on pystynyt muuttamaan agendansa suurta linjaa kollektiivisen oppimisen ja itsekritiikin kautta.

*****

Aktivismi ilman sitoutumista tarkoittaa tällaisesta oppimisesta kieltäytymistä. Jos kollektiivisten liikesubjektien olemassaolon kieltävä maailmanjäsennys yleistyy, järjestöistä tulee tyhmiä.

Tämä on myös kehitysmaaliikkeen dystooppinen tulevaisuusvisio. Jokainen euro, jonka lahjoitat gaalaillassa kehitysmaiden lapselle menee varmasti ihan oikeaan tarkoitukseen. Mutta jos medianäkyvyyden tähtäävästä hyväntekeväisyydestä tulee liikkeen sisältö, parinkymmenen vuoden päästä liike ei enää tiedä mitä se tekee ja miksi.

*****

Käänteisen sosiologisen viestin tuottamisessa ei tarvitse valehdella, kunhan tarkentaa katsetta. Tämän päivän Eurooppa on täynnä vahvan liikeidentiteetin jakavia, sitoutuneita aktivisteja, joille liikehdintä on suorastaan elämäntapa. Elämme omistautuneen ja oppivan aktivismin aikaa. Vain sosiologeissa on korjattavaa.

Julkaistu Tiedonantajassa 31.10.2014

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s