Taloudellinen turvallisuus on kehityksen edellytys

Positiivisen muutoksen julistaminen nojaa yksipuoliseen kuvaan köyhyydestä.

Mielikuvat globaalin muutoksen suunnasta ovat sekä järkyttävän yksioikoisia että hämmentävän vaikutusvaltaisia. Kovin monella ihmisellä tuntuu olevan tarve päättää, kehittyykö loputtoman monimutkainen maailmamme kokonaisuudessaan hyvään vai huonoon suuntaan.

Usein tehty havainto on, että media levittää negatiivista maailmankuvaa. Standardikritiikin mukaan kehitysmaista kerrotaan aina vain huonot uutiset, mikä vahvistaa kuvaa toivottomuudesta ja sivuuttaa ihmisten ponnistelut elämänsä parantamiseksi.

Viime aikoina tämä vanha totuus näyttää kääntyneen ympäri. Julkista keskustelua ovat hallinneet puheenvuorot, joiden mukaan maailman muutoksen suuri suunta on jatkuvasti parempaan päin. Moninaiset lehtijutut ja pamfletit esittävät asian jonkinlaisena viileänä fact-checking – muistutuksena.

Tarinan keskiössä on ennen kaikkea äärimmäisen köyhyyden väheneminen, jonka katsotaan osoittavan, että kaikesta valituksesta huolimatta suunta on mitä parhain.

*****

Suuri kysymys tietysti on, millä perusteilla suuria muutoksia arvioidaan, sikäli kun sellainen on ylipäänsä mielekästä. Äärimmäisen köyhyyden kohdalla lähde on selvä: Maailmanpankin köyhyystilastot.

Tilastot tuntuvat tietysti erityisen objektiivisen tosilta (”numerot eivät valehtele”). Ostovoimaa kuvaava tilastotieto sivuuttaa kuitenkin paljon olennaisia asioita. On aina kysyttävä, minkälaisia asioita tällaiset luvut eivät kuvaa eivätkä voikaan kuvata.

Köyhyydestä puhuttaessa keskeinen ulottuvuus on taloudellinen turvallisuus tai sen puute. Tilastot kertovat siitä, paljonko tuloja henkilö on onnistunut haalimaan, eivät siitä, mitkä ovat tulonhankinnan näkymät huomenna, ensi kuussa tai ensi vuonna. Puhumattakaan siitä, että turvaverkot ovat paljon muutakin kuin rahatuloa.

Köyhät ihmiset ilman julkisia turvaverkkoja joutuvat ottamaan taloudellisen turvallisuutensa erittäin vakavasti. Köyhyydessä tulot ovat tyypillisesti epäsäännöllisiä, ja esimerkiksi vakavaan sairastumiseen on aina osattava varautua.

Tällaisissa olosuhteissa ihmiset pyrkivätkin erittäin aktiivisesti rakentamaan itselleen ja läheisilleen erilaisia sosiaalisia ja taloudellisia turvaverkkoja.

Tutkimukset ovat osoittaneet esimerkiksi mikrosäästämisen valtavan volyymin kehitysmaissa. Toisin sanoen äärimmäisen köyhät ihmiset pyrkivät jatkuvasti säästämään. Taloudellinen turvallisuus arvostetaan niin korkealle, että se saa ihmisen tinkimään perustarpeistaankin. Käsitys siitä, että säästöön laitettava raha on ylimääräistä, on toimiviin turvaverkkoihin tottuneen ihmisen ajatusvirhe.

Samasta syystä on huomattavasti järkevämpää analysoida esimerkiksi ruokaturvallisuutta kuin edellisvuoden aikana ostetun ruoan määrää.

*****

Kysymykseen kehityksen suunnasta ei voikaan vastata ottamatta kantaa siihen, onko köyhyydessä elävien ihmisten elämästä tullut taloudellisesti turvallisempaa.

Valitettava tosiseikka on, että myönteinen vastaus olisi katteetonta optimismia. Ilmastonmuutos vaikuttaa valtavaan määrään erilaisia tekijöitä, mutta raskaimmin uhattuna on nimenomaan kehitysmaiden köyhimpien ihmisten taloudellinen turvallisuus.

Köyhyystilastojen näkymät on nähty ja juhlittu. Jos köyhyydessä elävien ihmisten elämästä todella välitetään, on huomio suunnattava tuloköyhyyden ohella jatkuvuuteen, tulevaisuusperspektiiviin ja turvaverkkoihin.  Taloudellisen turvallisuuden edistäminen on valtava urakka, jota ei yhtään helpota sellaisen käsityksen levittäminen, että köyhyys on juuri loppumassa.

Julkaistu kepa.fi -sivuston kolumnina 5.5.2017

Demokratian puolesta

Demokratia ei merkitse talouden kasvua. Sitä on puolustettava sen itsensä takia.

1990-luvun alun suuri kertomus oli demokratian voitto. Sukupolveni oppi pitämään luonnollisena yksinkertaista liberaalia tarinaa, jossa poliittisten vapauksien ja kapitalismin yhdistelmä on maailmanhistoriallisen kehityksen itsestään selvä päätepiste.

Yleinen käsitys oli, että demokratiassa maksimoituvat sekä vapaus että taloudellinen tehokkuus. Viimeiset jääräpäiset diktaattorit katoaisivat vääjäämättä historian tunkiolle, kun vapaudentuntoiset kansat yksi toisensa jälkeen siirtäisivät heidät syrjään. Erityisen varmasti demokraattiset vapaudet pääsisivät niskan päälle, kun diktatuurit integroitaisiin maailmanmarkkinoihin.

Ajatustapa näkyy edelleen selvästi kehityspolitiikassa. “Kehityksen” katsotaan merkitsevän taloudellisten ja demokraattisten vapauksien yhtäaikaista paranemista. Toki kehitykseen liitetään paljon muutakin, mutta ydinidea on, että tällaisia asioita voidaan edistää yhtenä mielekkäänä kokonaisuutena.

* * *

Tänä päivänä Trumpin ja Erdoganin kaltaiset hallitsijat herättävät huolta demokratian tilasta – ja syystäkin. Demokratian puolustaminen edellyttää kuitenkin myös sen ymmärtämistä, että alkuperäinen tarina demokratian voitosta on koko ajan ollut huterampi kuin tarinan vaikutusvallasta voisi päätellä.

Kiina ei ole osoittanut merkkiäkään demokratiaan siirtymisestä, vaikka tämän kuviteltiin olevan ajan kysymys, kun markkinat oli avattu. Päinvastoin läntiset demokratiat ovat etääntyneet demokratian ihanteista. Niiden taloudelliset instituutiot ovat teknokraattisemmin ohjattuja ja demokraattiset vapaudet ohenevat.

Esimerkiksi kansalaisyhteiskunnan tilaa arvioiva Civicus-järjestö on viimeisimmissä raporteissaan todennut, että ilmaisunvapaus sekä oikeus yhdistyä ja kokoontua ovat viime aikoina heikentyneet sekä demokratioissa että diktatuureissa.

* * *

Talouskasvua, samoin kuin tuloköyhyyden vähenemistä, voidaan hyvin saada aikaan ilman liikahdustakaan demokratian tai demokraattisten vapauksien suuntaan. Taustalla on pikemmin strateginen finanssi- ja teollisuuspolitiikka.

Viime vuosien aikana nopeimmin talouttaan kasvattaneet maat maailmassa ovat Kiina, Etiopia, Myanmar, Turkmenistan ja Uzbekistan. Kyseiset maat sijoittuvat esimerkiksi Reporters without borders järjestön lehdistönvapausindeksissä sijoille 142–178, kun maita on 180.

Toisin sanoen nykymaailmassa nopeaan talouskasvuun vaikuttaisi liittyvän pikemmin totaalinen mielipiteenilmaisun kieltäminen kuin demokraattiset vapaudet. Tällaisten valtioiden taloudellisen kasvun keskeinen elementti onkin valtioiden kyky tehdä megainvestointeja piittaamatta niiden jalkoihin jäävien ihmisten mielipiteistä.

* * *

Demokratiaa tulee ilman muuta puolustaa. Tämä on kuitenkin paljon luultua vaikeampaa, koska sitä on puolustettava sen itsensä vuoksi, eikä liberaalin kokonaispaketin osana. Ennen kaikkea demokratia on ihanne ja utopia, haave maailmasta jossa jokaisen ihmisen tahtotila vaikuttaa yhteiskunnalliseen todellisuuteen yhtä paljon.

Kehityspolitiikassa on tehtävä konkreettisia valintoja – tämä koskee tietysti myös Suomea. Rahoitetaanko hyviä taloudellisia tuloksia tuottavia tehokkaita mutta totalitaarisia valtioita? Vai pidetäänkö etusijalla ihmisten tasa-arvoisia vaikuttamisen mahdollisuuksia?

Perinteisen demokratiatarinan ja kehityksen idean toistaminen on tässä yhteydessä ainoastaan prioriteeteista keskustelemisen väistelyä. Tämä keskustelu on kuitenkin tärkeämpää kuin koskaan, kun tällaisten valintojen edessä ollaan entistä useammin.

Jos esimerkiksi prioriteettina on huolehtia “hyvistä kauppasuhteista”, silloin käytännössä pönkitetään usein demokratian vastaisia voimia, eikä tämä muutu miksikään vaikka sitä kutsuisi kehitykseksi.

Julkaistu kepa.fi -sivuston kolumnina 31.1.2017

Kehityksen tulevaisuus on tulonsiirroissa

Kansallista kehityspolitiikkaa hallitsee yleensä yksi suuri idea kerrallaan. Nyt puhutaan yksityisestä sektorista, muutama vuosi sitten puhuttiin ihmisoikeusperustaisuudesta, ja niin edelleen. Politiikkapaperit rakennetaan kulloisenkin muodin ympärille.

Siksi globaalisti vaikutusvaltaiset kehityspoliittiset ilmiöt voivat joskus jäädä pitkälti huomaamatta johonkin toiseen muotiin suuntautuneen rahoittajamaan sisällä. Juuri näin Suomessa on käynyt. Kun huomio on kohdistunut yksityisen sektorin rooliin, viime vuosien tärkein kehityspoliittinen muutos on jäänyt tutkan ulkokehälle.

Köyhyyden vähentämisessä on nimittäin vahvistunut väline, jonka saavutukset ovat poikkeuksellisia. Se voi vielä muuttaa tapamme ymmärtää, mitä on globaali köyhyyspolitiikka. Tämä ihmeväline on jotain niinkin tavallista kuin tulonsiirto.

* * *

Kuluneen vuosikymmenen aikana hallitus toisensa perään on globaalissa etelässä ottanut käyttöön järjestelmiä, joissa rahaa maksetaan suoraan ihmisille työttömyyskorvausten, lapsilisien, eläkkeiden tai vastaavien etujen muodossa. Ilmiö näkyy ennen kaikkea Etelä-Amerikassa ja Afrikassa.

Muutama vuosi sitten Maailmanpankin tutkijat kartoittivat Saharan eteläpuolisen Afrikan tulonsiirtojärjestelmiä ja listasivat tuloksena 123 erillistä ohjelmaa. Osa on toki projektiluontoisia, mutta määrä on joka tapauksessa huomattava.

Köyhissä maissa etuussummat ovat pieniä. Äärimmäisessä köyhyydessä eläville ne voivat kuitenkin olla ratkaisevan tärkeitä.

* * *

Tulonsiirtojen yleistyminen kertoo monesta asiasta. Perinteiset sosiaaliset turvaverkot heikentyvät kaupungistumisen myötä, ja sosiaalisia tulonsiirtoja otetaan käyttöön väestön rauhoittamiseksi. Myöskään YK-tason tavoitteeseen hyvistä työpaikoista kaikille ei taideta ihan täysin vakavissaan uskoa.

Tärkein taustatekijä on kuitenkin kehittyvä ymmärrys köyhyydestä. Köyhyydessä ei nimittäin ole kyse vain rahasta, vaan myös tulevaisuusperspektiivistä.

Koska äärimmäinen köyhyys tarkoittaa useimmiten myös äärimmäistä haavoittuvaisuutta, ihmisten tulevaisuusperspektiivi tuppaa olemaan heikko. Haavoittuvaiset ihmiset ovat haluttomia tekemään riskialttiita siirtoja ja pieniä investointeja elämänsä parantamiseen. Vaikeisiin olosuhteisiin ei siksi tule helposti muutosta ilman turvallista näkymää tulevaisuuteen.

Esimerkiksi mikrolainat tarjoavat kyllä rahaa ja näyttävät kovasti rationaalisilta keinoilta toimeentulon parantamiseen. Tällainen rationaalisuus voi kuitenkin olla todella rationaalista vain sellaisten ihmisten näkökulmasta, joilla loppujen lopuksi on aika vähän hävittävää. Tulonsiirron etu taas on nimenomaan siinä, että saaja voi laskea sen varaan, että tuki tulee myös ensi kuussa.

* * *

Köyhyys ei tarkoita tyhmyyttä. Niin triviaalilta kuin tämä kuulostaakin, syvällisesti sisäistettynä ajatus merkitsee valtavan henkisen kynnyksen ylittämistä.

Yläluokat ja teknokraatit ovat aina pitäneet köyhiä vastuuttomina, laiskoina ja ohjausta tarvitsevina. Lähempää katsoen käsitys osoittautuu pelkäksi luokkayhteiskunnan tuottamaksi vääristymäksi. Todellisuudessa ihmiset tietävät tulotasosta riippumatta, miten parantaa omaa ja läheistensä elämää.

Tämän henkisen kynnyksen ylittäminen on paljolti vielä edessäpäin. Köyhien maiden nykyiset tulonsiirtojärjestelmät ovat pitkälti ehdollisia. Valtio saattaa esimerkiksi maksaa lapsilisiä perheille sillä ehdolla, että nämä laittavat lapsensa kouluun. Köyhyys vähenee, ja johtajat ovat tyytyväisiä.

Mutta vähentävätkö tällaiset ohjelman köyhyyttä ehdollisuuksien ansiosta vai ihan vaan siksi, että ihmiset saavat rahaa? Ehdollisuuksien konkreettisin vaikutus voi olla tuskainen ja korruptioaltis dokumenttien metsästys ja toimittaminen viranomaisille. Tulevaisuuteen suuntautuvat ihmiset tekisivät vaaditut toimenpiteet useimmiten joka tapauksessa.

Seuraava askel olisikin perustulo. Se ei lopeta kehitysrahoituksen tarvetta, mutta voi toki muuttaa sen muotoa. Suomen soisi olevan eturivissä tarjoamassa hallinnollista ja taloudellista tukea.

Julkaistu kepa.fi -sivuston kolumnina 18.11.2016

Lyödyn on vaikea löytää ääntään

Tutkija päätyy näköjään lomallakin lukemaan tutkimuksia, jos kiinnostavia juttuja tulee vastaan. Niinpä tuli kesällä Lapissa sivistyttyä saamelaisten pakkoassimilaatiosta. Suosittelen perehtymään. Tuon historian rujous pääsee yllättämään, vaikka ei olisikaan hellinyt ruusuista kuvaa pohjoismaisen vähemmistöpolitiikan vaiheista.

Norjassa erityisesti koululaitos oli pitkälle 1900-luvulle assimilaatioon täysin tietoisesti mobilisoitu ase. Opettajien selvä tehtävä oli tuhota saamelaislasten äidinkieli ja identiteetti. Tätä pidettiin niin tärkeänä, että onnistuneille opettajille maksettiin bonuksia. Taustalla vaikutti kansallisvaltioaate, joka yhdisti modernisointiuskon ja kulttuurisen rikkauden jyräämisen monokulttuurisen valtion alta.

Norja ei tietenkään koskaan mieltänyt olevansa siirtomaavalta, päinvastoin. Virallisesti saamelaiset yritettiin vain auttaa mukaan moderniin maailmaan. Kyse oli kehityksestä.

* * *

Tutkimuksista välittyy lohduton kuva assimilaatiopolitiikan seurauksista: sukupolvien mittaiset koulutraumat, identiteettituskat ja kulttuurisen vähättelyn jäljet. Vastareaktion syntyminen kesti kuitenkin kauan. Paradoksaalisesti kulttuurinen tuho on niin raskasta, ettei se välttämättä kanavoidu vastarinnaksi. Jos asiat ovat liian kipeitä käsiteltäviksi ja elämää leimaa häpeä omasta kulttuuri-identiteetistä, reaktiona on usein vain yksityinen ahdistus.

Saamelaisten poliittinen liike toki syntyi myöhemmin. Avaintapahtumia olivat maaoikeuskiistat ja protestit Alta-Kautokeinon patohankkeen ympärillä. Kansalaistottelemattomuutta, äänekästä protestointia ja jopa nälkälakkoilua harjoittavat ihmiset loivat poliittisen liikkeen, josta syntyi kanava vääryyden kokemusten artikuloinnille.

Samantapaisia ilmiöitä nähdään aina silloin tällöin. Esimerkiksi viime vuosina Pohjois-Amerikassa kauan hiljaa kärsineet alkuperäiskansat ovat mobilisoituneet Idle No More -liikkeeseen. On merkillepantavaa, että alkuperäiskansan poliittisen liikkeen syntyminen aina yllättää valtaväestön.

Tarinan opetus: niin kauan kuin vähemmistöryhmä on “autettavan” asemassa ja enemmistö määrittelee tuon auttamisen ehdot, vähemmistön äänen artikuloiminen on vaikeaa ja enemmistön helppo se ohittaa. Tarinan toinen opetus: kulttuurinen sorto ei välttämättä herätä välittömästi näkyviä vastareaktioita, vaan voi patoutua pinnan alle hyvinkin kauan.

* * *

Ylhäältä päin organisoidulla kehityksellä on aina kaksoisluonne. “Kehitys” on paitsi pyrkimystä kohti parempaa elämää, myös potentiaalisesti tuhoa ja vähemmistöjen sortoa. Tuon tuhoisuuden tunnistaminen voi olla kehitysapparaatin komentokeskuksista käsin vaikeaa. Se vaatii kulttuurista sensitiivisyyttä, jatkuvaa dialogia ja myös vähemmistökulttuurien juridista suojaa.

Tällaisen herkkyyden, ruohonjuuritason dialogin ja vähemmistöjen valtaistamisen merkitys ymmärretään kehitysyhteistyöjärjestöjen keskuudessa varsin hyvin, eritoten kriittisen keskustelun perinteen ansiosta. Ei ole kuitenkaan itsestään selvää, että se ymmärretään loppuun asti “kovan” kehityspolitiikan parissa.

Tänä päivänä perinteinen kehityskäsitys tekee maailmalla paluuta. Käsitystä hallitsevat valtiovetoisuus, kansalliset visiot ja usko megainvestointeihin. Nopean talouskasvun ja heikkojen perusoikeuksien leimaamat developmentalistiset etelän valtiot ja entistä kaupallisempi kansainvälinen yhteistyö löytävät helposti yhteisen kielen tästä mallista. Kovaotteiset valtiokoneistot tähtäävät yhtenäisiin kehitysvisioihin, eivätkä ne katsele hyvällä vähemmistöjen poliittista ääntä artikuloimaan pyrkiviä liikkeitä.

*****

Pelkona on, että nykypäivän etelän maissa toistetaan perinteisen modernisointipolitiikan virheitä. Yhtä lailla vakavaa on, jos paikallisilla vähemmistökansoilla ei ole ilmaisukanavia taloudellisesta tai kulttuurisesta marginalisoinnista johtuvalle tyytymättömyydelleen. Kehitysyhteistyöhön on rakennettu mekanismeja tällaisten ilmaisukanavien tukemiseksi, mutta näitä mekanismeja ei välttämättä osata puolustaa.

Kehityspolitiikan sivuvaikutusten tunnistaminen kannattaa toki aloittaa kotoa. Jos virallinen Suomi kunnioittaisi kunnolla omia vähemmistöjään, se saattaisi myös nähdä paremmin kauempana elävien vähemmistöjen äänen kuulumisen arvon.

Julkaistu Kepa.fi -sivuston kolumnina 12.9.2016

Kasvukritiikki liikkuu eteenpäin

Jos jokin poliittinen ajatus herättää ylimitoitetun hermostuneita reaktioita, ajatusta kannattaa hieman pureskella: se voi hyvinkin sisältää jonkun ajallemme tärkeän haasteen. Viime aikojen vasemmistopolitiikassa tällaisia ajatuksia on ollut kaksi: työpäivän lyhentäminen ja varovainen ymmärrys degrowth-ajattelulle (kotimaisittain kohtuutaloudelle). Jotkut ekonomistit onnistuivat hermostumaan jo siitä, että Li Andersson ilmoitti seuraavansa degrowth-ajattelua.

Näissä teemoissa kiteytyykin paljon aikamme tärkeimpiä kysymyksiä. Ajatukset ovat tietysti keskeneräisiä ja siksi liikkeessä: erityisesti degrowth-ajattelu kehittyy nopeasti. Hyvin pitkään degrowth tarkoitti ekologisesta huolesta seuraavaa vaatimusta bruttokansantuotteen supistamisesta. Ajatuksen mukaan saavutamme pian luonnonvarojen kulutuksen ja saasteiden määrän maksimin, minkä jälkeen on tavoiteltava negatiivista kasvua.

Tällä ajatuksella on kuitenkin selvät ongelmansa. Kasvun rajojen katsotaan nimittäin turhan helposti pakottavan ihmiset “tinkimään hyvinvoinnistaan”. Tällöin tullaan nostaneeksi BKT aiheettomasti jalustalle aivan uusklassisen taloustieteen tapaan, kun vedetään yhtäläisyysmerkit talouskasvun ja hyvinvoinnin välille.

Uudempi degrowth-keskustelu etenee kiinnostavampaan suuntaan ja pyrkii pikemmin kysymään, miten hyvinvointia voitaisiin määritellä taloutta laajemmin – ja uskottavammin. Tämä edellyttää kahta asiaa.

Ensinnäkin taloudellisesti arvokkaiden asioiden joukko on hahmotettava virallista taloutta laajempana. Yhteiskunnassa kun on valtava määrä talousjärjestelmää ylläpitäviä tärkeitä toimintoja ja vuorovaikutusta, jota virallisen talouden mittaukset eivät tunnista arvokkaiksi.

Toiseksi talous tulisi nähdä vain yhtenä rajallisena välineenä hyvinvoinnin tavoitteluun. BKT:n kasvulla on hyvät ja huonot hetkensä hyvinvoinnin indikaattorina, ja usein kasvuun myös liittyy kielteisiä sivuvaikutuksia. Tästä monilla taloustietelijöilläkin oli hyvä ymmärrys niin kauan kun taloustiede oli yksi yhteiskuntatieteistä. Esimerkiksi J.M.Keynes unelmoi maailmasta, jossa taloutta ei enää tarvittaisi hyvinvoinnin lisäämiseen: tuottavuuden kehityttyä tarpeeksi töitä tehtäisiin muutaman tunti päivässä, ja loppuaika olisi käytettävissä itsensä toteuttamiseen. Keynesin visio oli nimenomaan optimistinen hyvinvointiutopia, lupaus paremmasta – ja sikäli aivan muuta kuin ekologinen kriisipuhe.

Tällainen visio edellyttää ajattelutavan muutosta, mutta on ajankohtaisempi kuin koskaan. Palkkatyö vähenee joka tapauksessa automatisaation myötä, ja nykyinen järjestelmä jakaa työtä ja työttömyyttä hyvinvoinnin näkökulmasta järjettömällä tavalla.

Niinpä kun degrowth-ajattelu kysyy, miten hyvinvointi maksimoidaan työn vähentyessä ja virallisen talouden kasvun tuottamien hyvinvointitappioiden kasvaessa, se ansaitsee vastauksen.

Vasemmiston vastauksen pitäisi olla suhteellisen vaivatta muotoiltavissa. Siinä yhdistyvät perinteiset työväenliikkeen vaatimukset (työajan yhtäläinen lyhentäminen) sekä yhteisesti organisoidun omistuksen ja kulutuksen nostaminen kunniaan. Jos aiomme kuluttaa vähemmän luonnonvaroja hyvinvointimme kärsimättä, ratkaisu on jakaa työt paremmin ja kuluttaa enemmän yhdessä. Yhdessä kuluttaminen voi tarkoittaa mitä tahansa julkisten palveluiden laajentamisesta (kirjastot lainaamaan kodin käyttötavaraa) taloyhtiöiden yhteistilojen kautta netin kimppakyytiyhteisöihin. Ja yhteisen organisointi jos mikä tuuppii hyvinvointikokemusta eteenpäin ihmisen kaltaisella sosiaalisella olennolla.

En luottaisi helposti puheenjohtajaan, joka ei seuraa tällaisia keskusteluja.

 Julkaistu Kansan Tahdossa 4/2016

Kauppasäännöt voivat mahdollistaa veronkierron

TTIP-neuvotteluita arvioitaessa olisi tärkeää muistaa, ettei etukäteen tiedetä, millaisia päätöksiä sopimus voi estää tulevaisuudessa.

Tiedotusvälineet julkistivat keväällä panamalaisesta Mossack Fonseca -asianajotoimistosta peräisin olleita asiakirjoja. Niin sanotut Panaman paperit havainnollistivat jälleen kansainvälisen veronkierron ja verojen välttelyn laajuutta.

Samaan aikaan kauppapolitiikka on noussut takaisin otsikoihin Yhdysvaltojen ja Euroopan unionin välisten vapaakauppaa koskevien TTIP-sopimusneuvottelujen seurauksena. Neuvottelut ovat synnyttäneet perusteltua hermostuneisuutta siitä, mihin sopimuksilla tosiasiassa sitoudutaan.

Keskustelussa on sivuutettu kauppapolitiikan vaikutukset kansainvälisiin yrityksiin suitsia veronkiertoa ja verojen välttelyä. Esimerkit osoittavat, että veroparatiisivaltiot ovat pyrkineet hyödyntämään kauppasopimuksia suojatakseen haitallisia verolakejaan. Erityisesti Panama on puolustanut veroparatiisikäytäntöjään Maailman kauppajärjestössä WTO:ssa.

Muutama vuosi sitten Kolumbia yritti saada kuriin Panamasta tulevaan tuontiin liittyvää rahanpesua, salakuljetusta ja virheellisiä tullaushintoja. Virallisissa tilastoissa Panaman vienti Kolumbiaan oli kolminkertainen suhteessa Kolumbian tuontiin Panamasta.

Panama sivuutti yli 99 prosenttia Kolumbian tietopyynnöistä, mikä ajoi Kolumbian käyttämään panamalaisten tavaroiden tullauksessa salakuljetusta hillitseviä viitehintoja. Tuonti ohjattiin kahdelle tulliasemalle, joiden henkilökunta oli erikoistunut väärinkäytösten torjuntaan.

Panama syytti Kolumbiaa tullaussopimuksen rikkomisesta ja syrjinnästä. WTO:n paneelin päätöksessä ymmärrettiin Kolumbian tarve torjua rahanpesua, eikä Kolumbian toimia pidetty ”kauppaa häiritsevinä”. Silti paneeli ratkaisi asian Panaman eduksi vedoten ylimääräiseen haittaan panamalaisille tuotteille.

Toinen tapaus liittyy Argentiinaan. Se otti käyttöön sanktioita maille, jotka kieltäytyivät verotietojen vaihtosopimuksen solmimisesta tai niiden neuvottelusta. Sanktiot perustuivat OECD:n suosituksiin.

Panama riitautti tämänkin tapauksen WTO:ssa. Maa vetosi palvelukauppasopimuksen (GATS, General Agreement on Trade in Services) pykäliin. Niiden mukaan kotimaisten palveluiden ja palveluntarjoajien tulee olla samalla viivalla muista maista tulevan tuonnin kanssa. Veroparatiisi Panaman mukaan sen pankkien syrjiminen rikkoi kansainvälisiä sopimuksia.

Myös tämä kiista ratkesi pääosin Panaman hyväksi. WTO:n paneeli piti samankaltaisten palveluiden tai palveluntarjoajien yhtäläistä kohtelua tärkeämpänä kuin kansainvälisiä yrityksiä torjua veronkiertoa. Vetoomuspaneeli muutti myöhemmin päätöstä, mutta Argentiina oli jo vetänyt toimiaan takaisin.

Veroparatiisit voivat siis kauppasopimuksilla estää veronkierron torjuntaa, vaikka tarpeesta ratkaista veroparatiisiongelma sitovin säännöin ollaan yksimielisempiä kuin koskaan.

Veronkierto ja verojen välttely ovat laajoja ongelmia, joiden torjunta ei onnistu yksin verolakeja viilaamalla. Kauppasopimukset kuitenkin tyypillisesti vaikeuttavat monenlaista poliittista ohjausta. Sopimuksiin kirjoitetut poikkeukset ovat luettelomaisia ja sopivat huonosti tulevaisuuden politiikan ennakointiin.

Esimerkiksi palvelukaupan sopimusten kätilöiden oli mahdoton ennakoida, että sopimusta käytettäisiin suojaamaan veronkiertopalveluita. Tämä näkökulma olisi otettava huomioon esimerkiksi nykyisissä TTIP-neuvotteluissa.

Ongelma on merkittävä, koska kauppasopimusten ala on kasvanut. Aiemmin keskityttiin lähinnä tavarakaupan tulleihin, mutta nykyään sopimukset ovat hyvin laajoja. Kukaan ei osaa ennustaa, minkälaisia päätöksiä ne estävät tulevaisuudessa. Päätösvaltaa luovutetaan pienelle kansainväliseen riitojenratkaisuun erikoistuneelle juristijoukolle.

Kansainvälisessä politiikassa tarvitaan tilaa toteuttaa uutta sääntelyä ja sopimuksia monella alueella – esimerkiksi ympäristö- ja ilmastopolitiikassa. Olennaista on, ettei kauppasopimuksilla viedä elintilaa tulevilta aloitteilta. Tämä tulee pitää mielessä kaikissa kauppaneuvotteluissa.

Kirjoitettu yhdessä Matti Ylösen kanssa, julkaistu Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla 15.7.2016